Arvosteltu 12/2001
Aikojen kuluessa varsinaiseen kulttimaineeseen noussut Civilization-saaga on saanut uuden kruununperijänhyväkkään usean vuoden hartaan odotuksen jälkeen. Viimeaikaisen reaaliaikatulvan keskellä ripaus maltillisempaa, vuoropohjaista strategiaa onkin ajatuksena suorastaan tervetullut.
Peli alkaa vuodesta 4000 ennen ajanlaskumme alkua, jolloin kukin sivilisaatio aloittaa tutusti yksillä avuttomilla siirtolaisilla ja työläisillä. Tästä on tarkoitus alkaa luotsata oma kansa kohti suuruutta – keinoja kaihtamatta jos on tarvis. Vähitellen pohjoisten arojen pieni paimentolaisheimo kasvaa ja kehittyy enemmän tai vähemmän historian kulkua seuraten. Kilpailevat sivilisaatiot pidetään aisoissa joko sodan tai diplomatian keinoin, ja samalla yritetään pysyä mukana tuikitärkeässä teknologiakilvassa.
Suuressa mittakaavassa voiton voi saavuttaa kaikkiaan kuudella erilaisella tavalla. Tuttujen ja turvallisten maailmanvalloitus- ja avaruusalusvoittojen höysteeksi tarjolla on myös YK:n kautta saavutettava diplomatiavoitto, sekä mielenkiintoisen oloinen ajatus kulttuurilla dominoinnista: kun jokin sivilisaatio on kerännyt yli 100 000 kulttuuripistettä ja samalla yli tuplasti enemmän kuin pahimmalla kilpailijalla, loppuu peli siihen. Tämä motivoi panostamaan kulttuurirakennuksiin muutenkin kuin pelkästään niiden kaupungeille antaman suoran hyödyn takia.
Taistelusysteemi on pantu kokonaan uusiksi. Yksiköillä on hyökkäys-, puolustus- ja liikkumisarvojen lisäksi kokemustasosta riippuva määrä osumapisteitä. Eliittiyksikön erottaa vastavärvätystä vain se, että se kestää enemmän rankaisua – mitään erillistä taistelubonusta ei ole. Onnistuneella hienosäädöllä on saatu aikaan tietty tasapaino kunkin aikakauden hyökkäys- ja puolustusyksiköiden välillä: suora rynnäkkövoitto on kyllä suuressakin mittakaavassa mahdollinen, mutta yleisesti ottaen perin riskialtis valinta epätoivoisiin tilanteisiin. Toimivampi tapa on hitaasti nakertaa vastustajansa hengiltä tykistön ja muun vastaavan tulituen avustuksella; kunnolla miehitetyt ja hyvin sijoitetut linnoitukset ovat nimittäin miltei mahdottomia murrettavia ilman muutamaa katapulttia muuria pirstomassa.
Eräs suurimmista uudistuksista on kulttuurin lisääminen peliin. Useat rakennukset, kuten vaikka temppelit, kirjastot, yliopistot sekä vain kerran rakennettavat maailmanihmeet tuottavat kukin kulttuuripisteitä joka vuorolla. Paitsi pelin voittamiseen, kulttuurin kehittämisellä voi pyrkiä myös suorempaan hyötyyn: kulttuurin määrä nimittäin vaikuttaa suoraan siihen, miten kauaksi valtion rajat kaupungeista ulottuvat. Voimakas kulttuuri tarjoaa lisäksi mahdollisuuden eräänlaiseen kansojen sulatusuuniin, kun heikkoon kulttuuritoimintaan kyllästyneet kansalaiset vaihtavat lippua salossa.
Todennäköisesti tärkein ja eniten peliin vaikuttava muutos aiempaan on strategisten resurssien astuminen kuvaan. Suurin osa yksiköistä ja rakennuksista kaipaa yhtä tai useampaa materiaalia, jotta valmistus onnistuu – ratsuväkeen hevosia, panssarivaunuihin öljyä, ydinvoimaloihin uraania ja niin edelleen. Jos ympäri karttaa ripoteltuja tuikitärkeitä resursseja ei satu löytymään omalta kamaralta, ei uusi teknologia paljoa lämmitä. Sen seurauksena, että resurssit tuppaavat kasaantumaan suurempiin ryppäisiin lähelle toisiaan on kartalla on lähes aina ainakin yksi kansa, jonka alueelta elintärkeät ainekset puuttuvat. Viimeistään tässä vaiheessa alkavat yleensä sotatoimet, mikäli resurssit eivät rehellisellä kaupankäynnillä irtoa.
Myös diplomatia on kokenut varsin perinpohjaisen uudistuksen. Aiempien sekalaisten sopimusten sijaan kaikki on nyt yhdistetty yhdeksi, suureksi systeemiksi, jossa neuvottelupöydälle kasataan kaikkea sotilas- ja kauppaliitoista resursseihin, teknologiaan ja rahaan. Systeemi toimii kiitettävän hyvin, ja toiselle osapuolelle kevyesti epäedullista sopimusta on helppo kompensoida vaikkapa vilauttamalla tälle maailmankarttaansa.
Onneksi tekoälykin on kokenut reiluhkon harppauksen eteenpäin: kiero dataveikko on harmittavan hyvin perillä varsinkin resurssien rohmuamisesta. Muutenkin pelin vaikeustasoa on nostettu aiemmasta, eikä vaikein taso todellakaan ole aiempien osien malliin läpihuutojuttu.
Kerrassaan onnistuneesta pelistä on eittämättä kyse, mistä kertoo jo pelkästään unettomien öiden määrän hälyttävä lisääntyminen. Jos kuitenkin sarjan aiemmat osat aiheuttivat lähinnä irvistelyä ja korkeaa verenpainetta, kannattaa tähänkin peliin suhtautua varauksella - kaiken uudistuksen alla väijyy edelleen se sama ydin: strategiaa, diplomatiaa, sotia ja eeppisiä tapahtumia peräti siinä määrin, että heikkohermoisempi tuupertuu taakan alla. Joka tapauksessa yksi vuoden ehdottomia merkkitapauksia, ja pelityypin vannoutuneille ystäville kerrassaan oiva hankinta vuosiksi eteenpäin.
|
